P-K:n Reserviupseeripiirin puheenjohtaja Arto Juntunen
luovuttaa opettaja Väinö Gröhnille puolustusministeri 
Jyri Häkämiehen myöntämän Reserviupseeriliiton
kultaisen ansiomitalin soljen kera.




Oikealla edessä Rääkkylän reserviläisten puheenjohtaja 
Harri Rantametsä, hänen takanaan Kiteen pj. Mika Matikainen.
 Vasemmalla edestä lukien Kari Ilvonen, Kari Harinen ja 
Veijo Ilvonen.




Katseet tulevaisuuteen. Väinö Gröhn (oik.) 
aseveljiensä seurassa.

 

 



RÄÄKKYLÄN RESERVILÄISET 50 VUOTTA


Joukko miehiä katoaa itsenäisyyspäivän juhlien jälkeen sananmukaisesti maan alle. Rääkkylän reservin jäsenet, sekä arvostetut sotiemme veteraanit että nuoret maanpuolustuksen hiljaiset puurtajat pitävät 50-vuotisjuhlakokoustaan paikallisen monitoimiliikkeen kellarissa, juhlan kunniaksi valkoisten liinojen kattamien pöytien ääressä.

Eteisessä järjestelee Pohjois-Karjalan Reservinupseerien puheenjohtaja Arto Juntunen vielä viime hetkellä reserviläisjärjestöjen kunniamerkkien nauhoja. Katson yhtä merkkiä pitkään. En ole nähnyt sitä aiemmin. Arto Juntunen kertoo hivenen ylpeyttä äänessään, että merkki on Reserviupseeriliiton kultainen ansiomitali soljen kera. Hän näkee ilmeestäni, että ansiomerkki on minulle outo ja kertoo, että se on järjestön korkein kunniamerkki, jonka puolustusministeri Jyri Häkämies on opettaja Väinö Gröhnille myöntänyt. Tämä korkeimman luokan ansiomerkki tulee pitkäaikaisista ja perustelluista ansioista sekä uurastuksesta maanpuolustuksen saralla.

Rääkkylän reserviläisten puheenjohtajan Harri Rantametsän rauhallinen ääni katkaisee mietteeni. Hän avaa viiden vuoden rutiinilla kokouksen, jännitystä ei hänessä näy, eikä ole. Hän on syystä vetänyt reserviläisten rekeä nuo vuodet – on vaikea kuvitella miestä, joka sopisi paremmin tehtäväänsä. Rauhallinen, huumorinsävyinen, mutta asiallisen jämpti mies sopisi kriisiaikoina hyvin komppanian päälliköksi jo pelkästään luonteenpiirteidensä perusteella. Synnynnäinen henkilöjohtaja, arvioin. Olen nähnyt sotilaita paljon elämäni aikana, ja on mihin verrata. Hyviä reserviläisiä tarvitaan, upseereita ei riitä joka lähtöön.

Käytän puheenvuoron ja teen reserviläisille aloitteen. Se aiheuttaa vilkkaan keskustelun ja palaute on yllättävän myönteinen. Kokous päättää, että aloite pannaan täytäntöön ja seuraava vuosikokous aikaistetaan, että toiminta voi käynnistyä ennen seuraavia lumia.

Sen verran sotilaallisuutta täytyy jättää tähän juttuun, että käytän termiä: ETS. Se tarkoittaa suomeksi, että ei tietoja ulkopuolisille. Toki tämän lehden lukijakunta on pääosin maanpuolustukselle myönteistä väkeä, mutta vielä 90-luvun taitteessa näin sivusta, että reserviläislehdessä ei keskeneräisen asian julkistamisesta tule muuta kuin harmia ja paljon turhaa jälkipuhetta toisin- ajattelijoiden suunnalta. Tosin tällä vuosituhannella uskaltaa puhua isänmaan asioista vapaammin kuin minun nuoruudessani, jolloin olin heti toisinajattelija korkeakoulussa, jossa olivat vain yhden suunnan edustajat äänessä. Se suunta on raja-aitojen kaatuessa oudosti hiljentynyt ja sopeutunut suomalaiseen hyvinvointiin, kun ei ole enää ainaista puutetta ja kurjuutta.

Mutta eipä ole tarvinnut takkia kääntää sen jälkeen kun jääkäripataljoonan alokkaana armeijan harmaat päälleni laitoin. Aatteet ovat tulleet ja menneet, mutta minulla on edelleen sekä samat aatteet että vaatteet. Takin kokoa on pitänyt muuttaa iän mukaan, mutta sen väriä ei ole tarvinnut vaihtaa, enkä usko, että tässä elämässä enää mieli muuttuu.

Rääkkylän reserviläiset eivät ole ramboja eivätkä rampoja. Se on tullut jo sinä aikana nähdyksi, kun olen saanut seurata pienen, mutta sisukkaan ja samaan hiileen puhaltavan porukan harrastuksia ja aatteita. Kunnon takia ei ole kukaan jäänyt taipaleelle edes viime kesän tiukoissa ”suoharjoituksissa”, eikä toisaalta seurassa ole eikä kaivata muita kuin rauhaa rakastavia Rääkkyläläisiä, tavallisia isänmaallisia miehiä, jotka ovat kuitenkin aikojen saatossa osoittaneet, että miehen käteen käy yhtä hyvin auran varsi kuin kiväärin perä.


Teksti ja kuvat:
Jouko Suikkari, res.vääpeli