Liput saapuvat




Veteraanien (Olavi Tirkkonen, Toimi Rautiainen, Pentti
Pitkänen) seppelepartio sankarivainajien muistomerkillä
 Suomen itsenäisyyden 90-vuotispäivänä 6.12.2007





Itsenäisyyspäivän kunniavartio Rääkkylän sankaripatsaalla.
Vartiossa korpraali Aarne Sinisalo ja sotamies Kari Harinen.

 

 

 

 

 



TALI-IHANTALASTA RÄÄKKYLÄÄN JA TÄMÄN PÄIVÄN RESERVILÄISIIN


Sotilaan mustat kengät liikkuvat hiljaa, kuin varoen, sankarihautausmaan sulaneen lumen päällä, muistolaattojen välistä kujaa pitkin. Leijonakokardin alla etsii silmäpari graniittiseen levyyn kaiverrettua, ajan kuluttamaa nimeä. Juhana Soininen. Alikersantti. Vuosiluku 1944.

Märkä kivi ei kerro raivokkaista taisteluista Tali-Ihantalassa, eikä puhu mitään enoni viime hetkestä, jolloin hän nosti päänsä tulimyrskyssä. Hetkestä tuli ikuisuus. Toinen veljeksistä, enoistani oli kiven toisella puolen. Hän kertoi myöhemmin, kuinka hän tarrautui kaksin käsin maahan, ettei olisi pudonnut. Maan pinnalta! Maa huojui ja vapisi Veikko-enoni alla neljän tunnin tykistökeskityksessä. Hän jäi kertomaan, toinen veli ei.

Nyt on vuosi 2007. Itsenäinen Suomi täyttää 90 vuotta. Laatat ovat hiljaa, teot kertovat sille, jolla on aikaa pysähtyä. Heiltä aika pysähtyi. Heidän uhrinsa tähden meillä on aikaa. On aikaa ja vapaus. Oma tahto tulla ja mennä, oma maa, niin kauan kuin Luoja suo. Mutta jos he eivät olisi kestäneet tuota tulimyrskyä? Mikä olisi ollut Suomen kohtalo? Moniko ajattelee, missä me olisimme, millaiset olisivat Hyvinvointi-Suomen kasvot nyt, juhlapäivänä? Monen olisi ehkä hyvä miettiä. Vapaus ja hyvinvointi on tullut ankarin uhrauksin ja yhden sukupolven ylen kovalla työllä. Lahjaksi on saatu vain kaunis maa ja puhdas luonto.

Rääkkylän sankarihautausmaalla tuulee. Jos sataisi lunta, se lentäisi vaakasuoraan. Kylmä ja märkä viima puree kasvoja, mutta maastopuvun alla on tarpeeksi villapaitoja. Kylmä oli silloinkin, kun viimeksi olin sotilaspuvussa saman kirkon vieressä. Siitä tulee pian neljä vuosikymmentä. Sarkamantteli päällä, käsi nousi tekemään kunniaa saatolle, jossa kannettiin Rasivaaran koulun johtajaopettajaa. Havahdun muistoistani, kun kirkon takaa kuuluu hevosten kavioiden kapse. Kaksi suomenhevosta tulee esiin, kirkonkellot alkavat moukua. Hevosia oli talvisodan alkaessa 400 000. Miehiä saman verran. Nyt on hevosia enää 15 000, sotilaiden määrää aiotaan laskea yli 700 000 tuhannesta melkein puolella miljoonalla! Synkkä mielikuva hiipii mieleeni, minäkin kuulun suureenikäluokkaan: katoavatko Suomesta reservin sotilaat ja suomen hevoset samaan tahtiin?

Tuuli vie ihmisten äänet. Kirkkokansa kokoontuu seppeleenlaskua varten tiiviiksi joukoksi kirkon seinustalle. Toinen kuvaaja tulee sankarihautausmaalle tallentamaan Itsenäisen Suomen paikallishistoriaa nykyiselle nuorisolle ja tulevien sukupolvien lapsille.


SINIRISTILIPUN JUHLAA

Suomen lippu saapuu kunniapaikalla lippujen kärjessä, se ei hulmua, se on vaakasuorassa! Hartiavoimin puskee kulkue suoraan vastatuuleen. Suomen lippu on kärjessä kunniapaikalla, sitä seuraavat sotainvalidien lippu, suomen lippu seuraavana, ja perässä puskevat purevaa viimaa vastaan veteraanien sekä reserviläisjärjestöjen liput.

Lippujen kantajat asettuvat asemiin selkä tuulta vasten, liput kohti sankarihautoja. Toimittajat kuvaavat, liput ovat koko ajan kuin asennossa, vaakasuorina viimassa. Kunnan seppeleenlaskijat tulevat ensimmäisinä kohti kunniavartiossa seisovia Rääkkylän reserviläisiä, korpraali Aarne Sinisaloa ja sotamies Kari Harista. Heihin ei viima vaikuta. Ilmeet ovat kuin graniittiin valetulla sotilaalla. Kunniatehtävä hoidetaan kunniakkaasti.

Ensimmäisen sinivalkoisen seppeleen ristin juurelle laskevat veteraanit Olavi Tirkkonen, Toimi Rautiainen ja Pentti Pitkänen. Hetken hiljaisuus, päät painuvat, minun käteni nousee kuin vaistomaisesti kunnia-asentoon. Seppeleet seppeleen jälkeen lasketaan graniittisen veistoksen, kaatuvan graniittisen sotilaan ja ristin juurelle. Tämä hetki on toistunut Suomessa vuodesta toiseen, nyt on yhdeksäskymmenes kerta muistaa kaikkensa antaneita Suomen sotilaita, nuorilla aika muistaa vielä jäljellä olevia sotiemme veteraaneja. Vapaussodan muistomerkille lasketaan havuseppele sinivalkoisin nauhoin. Lieneekö toiseksi viimeinen kerta, kun heitä muistetaan itsenäisyyspäivän juhlassa?

Minun isäni oli myös vapaussoturi, hän ehti taistella kolmessa sodassa itsenäisen Suomen puolesta. Hiljainen kiitos. Vielä on yksi heistä jäljellä, jotka taistelivat maallemme vapauden ja itsenäisyyden. Viimeinen vapaussoturi! Aika lentää, suuret ikäluokat jättävät ammottavat aukot maamme puolustukseen.

Onko koneiden aika taistella, jos vielä tarvitaan? Jospa olisikin – ei tarvittaisi yhtä raskaita uhrauksia, kuin kansamme miehet ovat kautta aikojen joutuneet tekemään kotiensa ja vapautensa puolesta.

Itsenäisyyspäivän pääjuhlassa Rääkkylän koulukeskuksessa aika tuntuu taas palaavan taaksepäin, puoli vuosisataa, kansakoulun aikoihin. Pimennettyyn saliin saapuu lasten kynttiläkulkue suomen lipun ja lippulinnan takaa. Uuden sukupolven jälkeläiset kantavat jännittyneinä käsissään palavia kynttilöitä. Kuin uskon ja toivon symboleja. Elämän kiertokulku jatkuu. Maamme kohtalon viestikapula on annettu heidän hentoihin käsiinsä. Pian tulee heidän vuoronsa ottaa vastuu omalta osaltaan tämän kansakunnan tulevista päivistä. Toivon, että heidän ei tarvitse elää koskaan pimennettyjen ikkunoiden takana, kuten oman perheeni äidin ja lasten sota-aikana isän ollessa rintamalla.

Valot syttyvät. Kirkkaat lasten äänet laulavat juhlatunnelmaa. Pienet sinivalkoiset liput liehuvat lasten käsissä laulun tahdissa. Edessäni on kolme pyörätuolia, niissä istuu ikäluokka, joka on rakentanut tätä maata, kyntänyt oman sarkansa pohjoiskarjalaiseen peltoon, joka kasvaa kiviä sukupolvi sukupolvelta. Mitä muistoja mahtaa tulvia heidän mieleensä, kun he katsovat Karjalan laulavia lapsia? Kenties omaa lapsuuttaan, nuoren Suomen kamppailua itsenäiseksi kansakunnaksi aikakausien myrskyissä.

Lyhyt alkutalven päivä kiertää pimeän puolelle. Kukin jatkaa omaa itsenäisyyspäivän juhlaansa, useimmat kotioloissaan, perheidensä parissa. Illalla palavat taas kotien ikkunoilla kynttilät, niin kuin ne ovat palaneet jo 90 vuotta ja julistaneet ohi kulkeville, että talossa asuu suomalainen perhe, jolle perimmäiset arvot ovat olleet ja ovat yhä tärkeitä. Vapaus ja itsenäisyys yhdessä isien uskon kanssa kaikista arvoista kenties päällimmäisinä. globalisaatio ei ole ehtinyt vielä tuhota kansakunnan omaa identiteettiä, vaikka talon isäntä on joutunut siirtymään auran varresta tietokoneen päätteen ääreen yhtenäisen Euroopan rengiksi…


Teksti ja kuvat:
Jouko Suikkari, res.vääpeli